Sulo, sanna ja osmo istuvat kahvipöydässä

VIAGRAA JA VAINAJIA
HENKILÖT
SULO
-leskimies
SAIMI
- kuollut vaimo
SANNA
- keskimmäinen tytär
ELINA
- nuorin tytär
OSMO
- Sannan aviomies
KATARIINA
- Kertun sisarentytär
Tupakeittiö, jossa pöytä, tuoleja, kirjahylly, kaappeja jne. Huoneesta on ovi kamariin ja eteiseen, josta kulku ulos ja yläkerran huoneisiin. Ikkuna, josta näkee etupihalle. Kaikki tapahtumat sijoittuvat samaan tilaan. Sulo, Sanna, ja Osmo istuvat kahvipöydässä. Elina ja Inkeri ovat pakkauspuuhissa. Inkeri tutkii täpötäyttä matkalaukkua. INKERI: Onkohan mulla nyt kaikki tarpeellinen? Minä tiedän, että ei ole. Perillä minä kuitenkin huomaan, että jotain tärkeää jäi. Minulta jää aina jotain.
ELINA: Älä nyt hössötä. Tulethan sinä pian taas käymään. Kyllä sinä pari – kolme viikkoa pärjäät, vaikka jotain jäisikin.
INKERI: Mutta kun mulla on tunne, että jää jotakin välttämätöntä. Minä olen tehnyt kolme päivää ja melkein yötäkin listaa siitä mitä tarvitsen, mutta en minä varmaan muistanut merkitä kaikkia listaankaan. (alkaa nostella vaatteita laukusta) Ja olenko minä pannut kaikkea sitäkään minkä merkitsin listaan? ELINA: Minä aloin vasta tänä aamuna miettiä mitä otan mukaani. Sinä olet hokenut yhtä samaa: (matkii Inkeriä) ”Mitä minä otan? Mitä minä jätän? Mikä minulta unohtuu?” Tuollainen ottaa aivoihin. Älä hössötä! SANNA: Meidän Inkeri on aina ollut niin huolellinen. Jo kouluaikana se tutki reppunsa seitsemään kertaan. Inkeri ei unohdellut kirjojaan kotiin.
INKERI: Hyvähän Elinan on sanoa, että älä hössötä! Elinahan lähtee teidän kyydissä. Auton peräkärry on tavaraa täynnä. Sehän voi ottaa mukaansa koko omaisuutensa. Ei silloin mitään jää. Mun pitää kuljettaa kahdella kädellä kantamalla kaikki. Mun pitää valita vain välttämättömin. Minä vain tiedän, että otan nyt mukaani jotain mitä en koskaan tarvitse ja jätän jotain mitä tarvitsen huomenna.
SULO: Minä voin lähteä viemään sinut autolla. Voit ottaa enemmän tavaraa eikä sun tarvitse odotella junia.
INKERI: Eikä! Sinusta ei ole ajamaan niin pitkää matkaa. Ja parempi kun et ajaisi ollenkaan. Minä aloin sen sun ojaan ajamisen jälkeen pelätä.
SULO: Minä en ole koskaan ajanut yhtään kolaria. Yhdestä pikku ojassa käymisestä ei kannata meteliä pitää.
OSMO: Ajoinhan minäkin tieltä. Auto lensi kauas pellolle. INKERI: Sinä ajoit tieltä hulluuttasi, isä taas vanhuuttaan ja huonokuntoisuuttaan.
SULO: Stop, stop tyttö! En minä niin vanha ole. Ja kunto on kova. Moni nuorempi hyytyy mun rinnalla.
ELINA: Ajoit sinä kuitenkin ojaan suoralta tieltä ja vielä kuivalla kesäkelillä. Kyllä minäkin olen ollut aina peloissani kun sinä olet liikkeellä auton kanssa.
OSMO: Kuka hyvänsä voi joskus tehdä ajovirheen.
SULO: Sanoin, että mulla on selitys. En sanonut, että selitän.
INKERI: Silloin, kun kävelit nolona kotiin, sanoit, että auto vain jotenkin karkasi käsistä. Onko se muka pätevä selitys? SULO: Sanoin mitä sanoin. Ei kakaroille kaikkea puhuta.
ELINA: Jaa kakaroille? Isä pitää meitä aina vain kakaroina. Ota huomioon, että minäkin nuorimmaisena olen jo lähdössä maailmalle ja Inkeri vanhimpana jo toiseen kertaan. OSMO: Olisihan se kiva kuulla: kakaroilta kielletty selitys.
SANNA: Kun minä ja Osmo ollaan sentään naimisissa olevia ihmisiä niin selitä meille. Ajetaan nuo tytönhuitukat ulos.
INKERI: Rouva yrittää muistaa, että minä olen sinua vuotta vanhempi. Et sinä sillä mun edelleni ole mennyt, että tuo Osmo on sinua… ELINA: Isä ei oikeastaan tarvitsisi autoa ollenkaan. Kauppa on lähellä. Terveyskeskus on lähellä. SULO: Kirkko on lähellä ja hautausmaa! Älkää ruvetko mun ajamisistani huolehtimaan. Pitäähän mun raveihin päästä ja ties vaikka naisiinkin.
OSMO: Oikein! Älkää alkako holhota isäänne. Ei Sulo vielä ole vanha vaikka sen tyttäret alkavat itsensä vanhoiksi piijoiksi tunteakin.
INKERI: Minä en tunne itseäni vanhaksi enkä piiaksi. Yksin oleminen on mulle tietoinen valinta. Ei näytä aina olevan niin ruusuista tuo avioliittokaan. Ettekö tekin jo asuneet pari kuukautta erossa? Kylillä puhuttiin, että Osmo poju yritti vieraisiin ja Sanna nosti kytkintä.
INKERI: Eikö? Minä siis olen saanut väärää tietoa? SANNA: Minä lähdin siksi kun Osmo yritti vieraisiin, mutta ei päässyt. Aloin ajatella, että mikä vika minussa on kun olen tuon huolinut vaikka kukaan muu ei huoli. Minä halusin pohtia asiaa omassa rauhassani.
OSMO: Älä sävellä kulta. Ottavat pian tosissaan.
SANNA: Täälläpäin on juuri se vika: ei eroteta sitä mikä pitää ottaa tosissaan ja mitä taas ei. Vitsejä epäillään tosijutuiksi, tosijuttuja arvellaan valeiksi ja kaikkeen suhtaudutaan sillä varauksella, että kyseessä saattaa olla piruilu. OSMO: Sinä, Inkeri, olet tosiaan saanut väärää tietoa. Sannalla oli kahden kuukauden työkeikka. Se kävi joka viikonloppu kotona. Ja minä en ole yrittänyt vieraisiin.
SANNA: Joo, näin on. Mekin kuultiin vasta täällä rakkaalla syntymäpaikkakunnalla, että ollaan oltu eroamassa. Yksi puolituttu tuli kaupassa melkein vihaisena kysymään, että mitä te vielä yhdessä kuljette.
INKERI: Olipa teillä miten tahansa ja kuinka hyvää hyvänsä niin minä en miestä vaivoikseni ota.
ELINA: Minä voin ottaakin, kunhan löydän sopivan. Mutta minä olen tarkka laadusta. Mun tulevan mieheni pitää olla täydellinen: komea, rikas ja pussit täynnä viisaiden lasten puolikkaita.
SULO: Olen minäkin ajatellut… olen tosiaan ajatellut… SULO: Että ei mun ole pakko yksin olla. Äitinne kuolemasta on jo kolme vuotta. Aivan hyvin voisin katsella jonkun naisen.
SULO: (pyyhkäisee vielä kerran päätään ja katsoo kättään, naurahtaa sitten) Kyllä minusta vielä naiselle olisi iloa ja naisesta mulle.
ELINA: Isä, hyi… Älä viitsi puhua leikilläsikään. SULO: Kädet taipuu päivä päivältä huonommin, ja selkää kutittaa yhä useammin. Voitaisiin jonkun tädin kanssa kynsiä toisiamme lapojen välistä.
OSMO: Ja voisihan se inspiraatio suuntautua muihinkin… ELINA: Ei isä ole tosissaan. Ei isä uutta vaimoa ota eikä edes ystävätärtä. Isä ei tarvitse.
SULO: Eihän isä… Eihän isä tarvitse… OSMO: Älä piittaa tyttöjesi puheista. Teet vain niin kuin tahdot. Elä elämäsi juuri niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. Tämä elämä saattaa hyvinkin olla ainoa. Et sinä tekemisiisi lastesi lupaa tarvitse.
INKERI: Minä pyysin Kerttua käymään sinua katsomassa. Se lupasi siivota aina joskus ja vaikka laittaa ruokaa. Sehän voi laittaa paljon kerralla ja panna sitä pakkaseen. Saat sieltä lämmittää.
SULO: (ryntää pystyyn) Niin pyysit! Kerttua! Sitä saakelin harppua ei tässä talossa tarvita. Minä saan siivottua sen mitä sotkenkin enkä kuole nälkään. INKERI: Mitä siitä on haittaa, jos käykin? Kerttu lupasi mielellään käydä. Sanoi, että olisi käynyt pyytämätäkin.
SULO: Sen minä uskon. Vai vielä siivoamaan? Eikö riitä, että se pari kertaa viikossa käy tuosta nojatuolista käsin tekemässä inventaariota meidän romppeista? Pitäisikö se vielä kamareihinkin päästää laskemaan kukkavaasit ja pussilakanat. Ja päivittelemässä, että (matkii naisen ääntä) eivät kai nämä verhot täällä kamarin ikkunassa ole samat, jotka Saimi osti kahdeksankuusi osuuskaupan alennusmyynnistä.
ELINA: Kerttuhan on mukava ihminen. Äidin kanssakin ne oli ystäviä, kävivät bingossa ja hengellisissä tilaisuuksissa. SULO: Mukava! Eihän tässä maailmankaikkeudessa ole uteliaampaa eläintä kuin Kerttu. Koko meidän täällä asumisen ajan se on vahtinut meidän jokaisen liikkeen. Postilaatikolla käydessään se porkkaa joka kerta meidänkin laatikon, katsoo kirjeitä valoa vasten, että onko nyt normaali lasku vai onko päässyt livahtamaan maksumuistutuksen puolelle. Sen mieskin, Kalervo, tukehtui Kertun uteliaisuuteen. En minä usko, että Kassulla mitään astmaa oli. Henki ei vain sopinut Kertun lähellä kulkemaan. Ja niin kuoli pois.
INKERI: Isä, isä… äläpä nyt taas. Kerttu on taitava käsistään. Se korjaa sun vaatteesi. Se lupasi leipoakin, jos sinä ostat jauhot.
SULO: En muuten varmasti osta. Saat olla varma, että minä en ala sille ämmälle Anni-Helenaa kantamaan enkä puolikarkeitakaan. Minä käyn Hullunmutkan huoltiksella syömässä. Siellä on pirun hyvät lihapullat.
ELINA: Ethän sinä voi huoltoasemien baareissa syödä. Sehän on kallistakin. SULO: Pelkäätkö, että menee perintö perunamuusina äijän perseeseen? INKERI: Isä… Älä viitsi isä. Sun parastasi me ajatellaan.
OSMO: Te ette välttämättä tiedä mikä on isällenne parasta.
OSMO: En minä, mutta jos Sulo itse. Se voi itse hyvinkin tietää mikä sille on parasta.
INKERI: Mulla tulee olemaan kova huoli isästä. Minä olen monena yönä valvonut ja miettinyt kuinka isä pärjää nyt kun me kaikki lähdemme.
SANNA: Sovitaan, että käydään täällä vuorotellen. Me voidaan Osmon kanssa käydä aina kolmen viikon kuluttua. Ja varmaan tekin pääsette. Isällä on joka viikonloppu joku täällä. Ja voidaan soittaa vuoroilloin… SULO: Lopeta! Mulle ei tarvitse mitään holhousrengasta järjestää. Minä en ole koskaan ollut tämän kummemmin järjissäni ja aina olen pärjännyt. Olen elättänyt ja huoltanut akan ja kolme tyttövarsaa. Kyllä minä itsestäni saan huolen pidettyä. OSMO: Joo, lopettakaa tosiaan tuo isästänne huolehtiminen. Sulohan meistä turvallisimmassa ympäristössä elää. Suuremmat vaarat teitä uhkaavat kaupungissa. Inkerikin menee Helsinkiin. Nehän ryöstää sinut siellä kolmesti ja raiskaa kahdesti päivässä.
INKERI: Olen valmis jännittävään tulevaisuuteeni.
SANNA: Kyllä omasta isästä aina huoli on. Et sinä, Osmo, käsitä tätä tilannetta. Isällä on aina ollut joku. Nyt se poloinen jää kokonaan yksin.
INKERI: Meidän pitää luottaa Kerttuun. SULO: Luottaa! Kerttuun! Minä en päästä sitä ämmää edes kynnyksen yli. Olisitte edes hommanneet jonkun nuoren ja (näyttää käsillään) muodokkaan minusta huolehtimaan. Olisin voinut sellaisen hoidettavaksi heittäytyäkin. Mutta Kertun perkeleen! Eihän siihen koskenut Kalervokaan enää moneen vuoteen. Se itse kertoi. Sanoi, ettei Kertun kaltainen luusäkki tee mieheen mitään vaikutusta.
INKERI: Ei sitä Kerttua ole sulle seksiseuraksi kysyttykään! Sinä et enää sellaista tarvitse.
OSMO: Kun on itse kylmä kuin jääkaappi ei usko muidenkaan tarvitsevan.
INKERI: Taasko sinä sekaannut mun asioihini ja mun persoonaani? Ei se, että sinä olet onnistunut narraamaan sisareni vaimoksesi, anna sulle mitään oikeuksia arvioida mun ominaisuuksiani.
SULO: Menisitte jo. Eikö Inkerin juna lähde tunnin kuluttua. Asemalle on ajomatkaakin.
ELINA: Minä vien tämän viimeisen laukun auton takakonttiin. (lähtee laukun kanssa).
INKERI: (sulkee laukun päättäväisesti)Yritä isä välttää autolla ajoa. Jos ajatkin, niin aja vain päivällä. Älä lähde sateella äläkä liukkaalla. Pane turvavyö kiinni äläkä aja yli kahdeksaakymppiä.
INKERI: (Sannalle) Tuki tuon karjusi suu! Miten helvetissä sinä voit elää tuollaisen kanssa? Olisit kai sinä, kouluja käynyt ihminen, saanut vähän sivistyneemmän tai edes sellaisen, joka osaa käyttäytyä.
OSMO: Voi pikku Inkeri, sinä et vielä ymmärrä tosi rakkaudesta mitään.
INKERI: Sanotaan kyllä, että rakkaus on sokea, mutta sun tapauksessasi tulee siihen tulokseen, että se on lisäksi kuuro ja hajuaistiton. (menee puhuessaan laukkua kantaen). Myös Sanna ja Osmo alkavat tehdä lähtöä. OSMO: (Sulolle) Sulo, nyt se selitys? OSMO: Sille ojaanajolle. Nyt sen voit sanoa kun tyttölapset ovat ulkona.
SULO: Ei oma. Kuusisen nuoren emännän perse. Se oli pystyssä mansikkamaalla. Sillä oli sellaiset bikinit päällä. Siitä takapuolesta oli paljaana yhdeksänkymmentäkahdeksan pilkku seitsemän prosenttia.
SANNA: (kyllästyneesti) Jopa nyt. OSMO: Kyllä minä ymmärrän hyvin, että sellainen näky saa miehen unohtamaan ajamisen ja auto poikkeaa ojan puolelle. SULO: Niin kävi mulle. Ajaminen ei äkkiä ollutkaan päällimmäisenä mielessä.
OSMO: (Sannalle) Eli isäsi ojaan ajaminen ei liittynyt mitenkään vanhuuteen eikä heikkouteen vaan päinvastoin terveeseen kiinnostukseen… SANNA: Älä jatka! (katsoo ikkunasta) Joko ne meni? Kai ne isän hyvästelee? Inkeri ja Elina tulevat. Inkeri menee halaamaan Suloa. INKERI: Hei sitten isukki. Pidä itsestäsi huolta.
ELINA: (halaa hänkin isäänsä) Hei isi. Mun tulee sua ikävä.
SULO: Ikävähän mullekin… Pärjäilkää ja pitäkää yhteyttä.
INKERI: Minä tulen varmaan parin viikon kuluttua. Ehkä jo viikon… unohtui minulta kuitenkin jotakin tärkeää.
ELINA: Minäkin tulen joskus ensi kuun lopulla.
SANNA: Ja me voidaan tulla melkein milloin tahansa, mutta ei sentään keskellä viikkoa. ELINA: Näkemiin! (kiusoitellen) Minä en sitten halua Kerttusta uutta äitiä. (menee) SULO: On maailman pienin todennäköisyys, että niin käy.
OSMO: Joo, terve sitten! Pidä tieliikenne ja perseet erillään. (työntää Sannan edellään) SULO: Terve! Terve! (menee katsomaan ikkunasta) Arvasin! (perääntyy entiselle paikalleen) INKERI: (ryntää ovelle) Älä sitten unohda hellaa päälle. Me pestään sun pyykki kun käydään. Ja Kerttukin… SULO: Tyttö kulta, sun junasi menee pian! SULO: Jokohan nyt… jo… (kääntyy, levittelee käsiään) Vapaa! Vapaa mies. Kolmekymmentäkaksi vuotta sitä kesti. Nyt on akka haudassa ja pennut maailmalla. (menee ja ottaa valokuvan hyllystä) Vaikka en minä sitä tarkoita, että olisin sun haudassa olemisestasi mielissäni. Päinvastoin. Olisi se mukava viettää loppuaika yhdessä. (pistää kuvan takaisin, kumartuu sanomaan sille) Vaikka olit sinä aika ajoin pirun kova motkottamaan ja vanhemmuuttasi sen kuin pahenit. Parempi olisi jos olisit mun kanssa, mutta et ole, ja hyvä on näinkin. (kääntää kuvan) Ei sunkaan tarvitse mun perääni katsoa. Minä olen nyt sinkku. Kerttu ja Katariina tulevat sisään. KATARIINA: Mitä sinä tervehdit, jos näit sen miehen menevän jonnekin? Ja onko viisasta tulla sisään kun toinen ei ole edes kotona? Ja miksi se ei pannut ovea lukkoon, jos lähti johonkin? KERTTU: Minä vain varmistan. (kamarin oven suuntaan:) Päivää! Joo, Sulo se oli kun meni mäkeä alas. Ja siitä sisään tulemisesta: Inkeri nimenomaan pyysi käymään. Ja ovet tuppaavat täälläpäin jäämään auki itse kultakin.
KATARIINA: Lähdetään pois ja tullaan kun se on kotona.
KERTTU: (menee hyllyn luo ja ottaa Saimin kuvan käteensä) Katsos, on Sulo kääntänyt Saimin kuvan väärin päin. No, eihän ne mikään sopuisa pari olleet koskaan, mutta luulisi sitä vainajan valokuvan kestävän.
KATARIINA: Täti, lähdetään. Minä en edes tunne koko miestä.
KERTTU: Sulossa ei ole paljon tuntemista. Aivan tavallinen äijä se on. Siinäkin mielessä tavallinen mies, että luulee olevansa epätavallinen, siis erinomainen. (tutkii hyllyn tavaroita) Kyllä siinä oli Saimi –paralla kestämistä. Mies tuli monta kertaa humalassa kotiin ja jätti joskus koko tulemisen seuraavaan päivään. KATARIINA: Mennään nyt ja tullaan uudemman kerran.
KERTTU: (ottaa hyllystä kirjekuoren ja kaivaa paperin esiin) Mikäs paperi tämä on? KERTTU: Mitä tämä tarkoittaa? (näyttää paperia Katariinalle) KATARIINA: Älä tuo… Minä en lue toisten papereita.
KERTTU: Onko tämä jokin osakepaperi? Onko Sulolla osakkeita? Katso nyt sinä kun ymmärrät paremmin.
KATARIINA: (kääntyy selin) En katso. En.
KERTTU: Varmaan sellainen. (pistää paperin takaisin kuoreen) Vaikka en minä usko, että Sulolla kovin ihmeellisesti varoja on. On ne toimeen tulleet, mutta paremmin kituuttamalla. Tietäähän sen kun talossa on kolme tytärtä. Vaatteen ja meikin ostolle ei tullut koskaan loppua. Nuorimmainen, Elina, etenkin on kova tälläytymään. Sille Sulo saa laittaa rahaa vielä peräänkin, jos on mistä laittaa. Sulo astuu unisena housujaan nostellen kamarin ovesta. Huomaa naiset, hätkähtää. On aikeissa sanoa jotakin, mutta pujahtaakin sitten takaisin kamariin. Jättää oven raolleen. KERTTU: (ottaa toisen kuoren ja kurkistaa sen sisältämää paperia) Maksamaton lehtilasku. Jaa, no ei tätä vielä ole tarvinnutkaan maksaa. Muistaneeko Sulo maksaa? Pitääpä hienovaraisesti muistuttaa, vaikka päivitellä kuinka lehden tilaaminen tulee tyyriiksi.
KATARIINA: Täti, et saa. Mennään nyt.
KERTTU: (tarkastelee huonetta) Ei täällä oikein sotkuista ole. Ei ole Sulo vielä ehtinyt sotkea kun tytöt vasta toissapäivänä lähtivät. Mutta pitäisikö meidän silti siivota? KATARIINA: Et sinä voi aloittaa siivoamista kun isäntä ei ole edes kotona. (tarttuu Kertun käsivarteen) Tule nyt.
KERTTU: (riuhtaisee itsensä irti) Älä nyt revi. Katsellaan nyt vähän ympärillemme. Minä vähän painan mieleeni järjestystä. Huomaan sitten tulevaisuudessa heti, jos alkaa tapahtua jotakin.
KERTTU: Jos Sulo alkaa luisua hunningolle. Tuollainen ikänsä muiden kanssa asunut mies kun jää yksin niin se ei tiedä itsekään mitä sille alkaa tapahtua. (availee laatikoita) KATARIINA: Täti kiltti, tämä on sentään sen ihmisen koti. KERTTU: Älä nyt. Eihän tämä ole kuin Sulon asunto. Voisi tuon lattian lakaista.
KERTTU: Sinä et käsitä. Täällä meillä päin eläminen on vapaampaa kuin siellä kaupungissa. Kyllä täällä voi hoitaa toisenkin asioita. Ja täällä hoidetaan ja huolehditaan. Ja täällä seurataan naapurin liikkeitä ja jos liikkeet loppuu, mennään katsomaan. Ei täällä kukaan ehdi maata kuukausitolkulla kuolleena niin kuin suurissa kaupungeissa tapahtuu yhtenään. Varmaan nytkin joku vanhus mätänee asunnossaan eikä kukaan kaipaa. Naapureista ei piitata ennen kuin ne alkaa haista mädätessään.
KATARIINA: Mutta me voidaan tulla uudelleen kun isäntä on kotona. Eikä täällä ole mitään siivoamista. Meillä Paten kanssa ei ollut koskaan näin siistiä. KERTTU: Jaa eikö? Minkälainen mies tämä sun Pates oli? KATARIINA: Eipä kai paljon minkäänlainen kun kerran ero tuli.
KERTTU: Onneksi ette ehtineet naimisiin.
KATARIINA: Ei käynyt mielessäkään. Kumpikaan ei koskaan puhunutkaan sen paremmin kihloista kuin häistäkään.
KERTTU: On se vaan ihmeellistä nykyään. Sitä vain ollaan yhdessä. Kaikki tehdään mitä tehdä voidaan eikä siihen siunausta tarvita. KATARIINA: Ei tosiaan tunnettu tarvetta minkäänlaisiin siunauksiin. Samaa yhdessäoloa se on vihittyinä kuin vihkimättöminäkin.
KERTTU: Et sitten ole uutta löytänyt?KATARIINA: Ei ole ollut mitenkään haku päällä. Pitää katsoa ensin. Suhde suhteelta sitä tulee varovaisemmaksi.
KERTTU: Minä en ehtinyt oppia suhteita varomaan. Ensimmäisen kanssa menin vihille.
KATARIINA: Kai sinä jonkun toisenkin kanssa seurustelit kuin Kalervo –sedän? KERTTU: Voineeko noita seurusteluiksi sanoa. Joku taisi joskus kävellä vieressä tansseista kotiveräjälle, mutta siihen ne seurustelut lopahtivat kun pujahdin yksin veräjästä sisään. Kalervo oli ensimmäinen joka oli seuraavana iltana uudelleen veräjällä. KERTTU: Tavallaan. Minä aloin nähdä Kalervosta jatkuvasti unta. Siitä minä tiesin, että Kassu oli minua varten. KATARIINA: Minäkin näin kummaa unta toissayönä.
KATARIINA: Se oli aivan hullu uni. Aivan hullu! KERTTU: Hullutkin unet sanovat joskus totuuden. Pitää vain osata tulkita. KATARIINA: Pöh, en minä uniin usko.
KERTTU: Mutta minäpä uskon. Minä näin Kalervon kuolemankin unessa edellisenä yönä. Kalervo oli muka laittamassa vesikourua räystään alle. Sillä oli vasara ja hohtimet. Äkkiä siltä putosi ne hohtimet. Minä yritin antaa ne takaisin, mutta en ulottunut. Siihen minä heräsin. Katsoin vieressä nukkuvaa Kalervoa, että ennen iltaa olet kuollut mies. Ja niin oli.
KERTTU: Olen minä monta muutakin tapausta nähnyt etukäteen unessa. Millainen se sun unes oli? KATARIINA: Sekava se ainakin oli. En osaa edes kuvailla paikkaa missä olin… tai jotenkin se oli kuin tämä huone tai jokin… Mulla oli jotakin kädessä, kassi tai kori… no ei sekään jäänyt mieleen. Mun luokseni tuli mies. Tai se hyökkäsi ensin minuun kiinni ja syytti jostakin, mutta olikin sitten aivan kiltti. Älä kysy millainen mies. En osaa kuvailla. Mieheltä se tuoksui. Ja jossakin vaiheessa se alkoi puhua hevosista.
KERTTU: Vai tuoksui ja puhui kopukoista. Kaikki miehet kyllä haisee, mutta ei ne aivan kaikki puhele hevosista.
KATARIINA: Se mies alkoi puhua mulle jostakin sadusta; jostakin vanhasta sadusta. Uni oli tosiaan sekava.
KERTTU: Tosi sekava. Heräsitkö sinä kesken unen? KATARIINA: Joo, jotenkin… kyllä. Mulla oli herättyäni helvetin makea olo.
KERTTU: Makea olo! Mikä se sellainen on? KATARIINA: Minä olin kiihottunut. Piruako tuota kiertelemään. Mun teki mieli sen unimiehen syliin. Minä halusin.
KERTTU: Että oikein kiihottunut. Nuoruus. (puistelee päätään) Nuoruus. Nuoruus. KATARIINA: Eikö tädillä ole koskaan makea olo? KERTTU: Ei! Ei ole juuri ollutkaan, ja kyllä tässä iässä olo on enimmäkseen hapan, kitkerä ja karvas enkä minä enää sylejä kaipaa.
KATARIINA: Et anna itsellesi lupaa kaivata. Sun pitäisi antaa itsellesi mahdollisuus. Syli avoinna maailmalle ja toiselle sylille. Elämästä pitää nauttia! KERTTU: Älä ala mulle elämistä opettamaan. Mulle riittää kun saan kolotukset pidettyä aisoissa. Kahvikupillinen on ainoa nautinto ja sitäkin vastaan maha kapinoi.
KATARIINA: (ajatuksissaan) En minä uniini usko. Toivon kyllä, että se uni olisi ollut enneuni. KERTTU: Kovin oli sekava sun unes. Mun uneni on aina selkeitä kuin Edvin Laineen ohjaamat elokuvat. Mutta saattoi se sun unes olla enneuni. Kaikki unet voivat olla. Aina ei keksi selitystä, mutta saattavat unet jotain merkitä.
KATARIINA: Minä toivon tosiaan, että se uni toteutuisi. Paten jälkeen elämä on ollut niin masentavaa. Siksi minä sun luoksesi tulinkin. Täällä minä pääsen irti entisestä.
KERTTU: On tosi mukava, että tulit. Yksin mököttämistähän munkin elämä on. Nykyään en viitsi juuri naapureissakaan käydä. Kun menee niin katsovat, että mitähän asiaa tuolla on. Tapaamisenhalu ei riitä käynnin syyksi.
KATARIINA: Niin. Se on totta. Minä olen asunut kolme vuotta samassa asunnossa enkä tunne kuin pari lähintä naapuria. Portaissa sanotaan päivää ja kolme sanaa säästä. Naapureiden asunnoissa en ole käynyt eivätkä ne mun.
KERTTU: Jos nyt sitten lähdetään. Voihan se Sulo ressukka tykätä huonoa, jos täällä alkaa huseerata kun se ei ole kotona.
KATARIINA: Tule sitten uudelleen kun se kotiutuu.
KERTTU: Minä teen niin. Saanpa sitten jututtaa Suloa ja kuulen miten sen tytöillä menee. Inkeri niistä parhaiten pärjää. Elina on huikentelevaisempi ja Sannalla on se mikä lie mies. (menee, Katariina seuraa) 3.
Kerttu tulee. Sulo lakaisee lattiaa. Nostaa juuri maton reunaa ja lakaisee roskat maton alle. KERTTU: Sulo, herranjumala, mitä sinä teet? SULO: Katsopas! Naapurin Kerttuhan se siinä. Minä lakaisen.
KERTTU: Mutta ei roskia panna maton alle! Ei hyvä mies. Sinähän varsinainen sotkupekka olet.
SULO: Minä pistän ne jemmaan. Otan ne pois seuraavalla kerralla.
KERTTU: Anna se harja tänne. (tarttuu harjanvarteen, Sulo ei anna harjaa) Minä näytän.
SULO: Et muuten varmasti näytä. Minä siivoan tavallani eikä se kuulu sulle.
KERTTU: Anna se harja mulle. (kiskoo vielä harjaa, huomaa toivottamaksi ja kumartuu ottamaan mattoa lattialta) Minä paiskaan tämän maton pihalle.
SULO: (siirtyy maton nurkalle seisomaan) Et perkele vie sitäkään. Usko hyvällä.
KERTTU: Anna mun auttaa. Älä ole jästipää. Inkeri mua pyysi jelppimään sua. Minä sanoin, että mulla on aikaa. Että on aivan tervetullutta vaihtelua käydä sua auttamassa. Mulla on niin yksinäistä. Tällä hetkellä tosin on sisarentytär käymässä, mutta se on vähän sellainen, voi lähteä minkä tahansa tuulen matkassa pois.
Kerttu pitää yhä maton nurkasta. Nykäisee välillä kuin kokeeksi. KERTTU: Se on heitukka. On ollut monen miehen kanssa ja tehnyt monta työtä. Missään ei pysy. Tuli toipumaan suhteen loppumisesta. Näkyy olevan toipuminen sellaista, että mennään tieltä metsään ja silitetään kantoja tai nojataan männynrunkoon tai kannetaan kivenmurikkaa kolme puhelinpylvään väliä. Se on olevinaan jotenkin taiteellinen ja yrittää käyttäytyä erikoisesti SULO: Minä en varmaan ole tavannut koko tyttöä. Onko minkä ikäinen? KERTTU: Mitä se olis? En minä jaksa muistaa. Olisko teidän tyttöjen ikiä. Aikainen ihminen se on. En minä oikein pidä koko naisesta. Niin kuin jo sanoin: monen eri miehen kanssa on yrittänyt kamppeitaan sekoittaa, mutta aina on kimpsut ja kampsut päätyneet eri kasoihin. SULO: Eihän sitä välttämättä löydä oikeaa ensi eikä toisellakaan yrittämällä.
KERTTU: Katariina parka ei kahdennellatoistakaan… SULO: Me oltiin Saimin kanssa yli kolmekymmentä vuotta. Vähät kamppeet pysyi yhdessä kasassa. Olihan meilläkin vaikeita hetkiä, mutta ero ei käynyt mielessäkään.
KERTTU: Sama juttu oli mulla ja Kassulla. Sellainen perään katsottava ressuhan se meidän Kalervo oli, mutta en minä koskaan muunlaista elämää haikaillut. Ihmisen pitää tyytyä osaansa.
SULO: Oudolta tämä elämä vaikuttaa, oudolta ja yksinäiseltä kun tytötkin lähtivät.
KERTTU: Siihen tottuu. Minä olen ollut jo vuosia yksin.
Kerttu nykäisee mattoa. Sulo yrittää polkaista matonreunaa Kertun kädestä. KERTTU: Ei sun pidä luulla, että minä jotenkin… jotenkin niin kuin tarjoaisin itseäni sulle… pariks, vaikka minä tänne siivoamaan tulenkin.
SULO: En minä mitään luule. Etkä sinä tule tänne siivoamaan.
KERTTU: Eikä sun pidä suunnitella mitään mun suhteeni.
SULO: En suunnittele. Sen minä lupaan.
KERTTU: Minä vain ajattelin kun sinä silloin syksyllä tuolla postilaatikkojen luona… KERTTU: Etkö muista: sinä tulit kylältä yhtenä iltana. Tie ei tahtonut riittää. Olitte viettäneet Paavon kanssa kaksi päivää talvirenkaanvaihdon harjakaisia. Minä olin postilaatikkojen luona iltakävelyllä. Sinä aloit halata minua. Kyllä sinä muistat.
SULO: No, en perkele muista! Mulla on mielikuva, että otin postilaatikosta kiinni kun meinasin tupsahtaa kumoon. .
KERTTU: Ehei… minua sinä halasit. Sanoit rakkaaksi naapuriksi.
KERTTU: Miksi minä valehtelisin. Sinä… sinä työnsit jopa kättäs mun hameen alle. (nostaa huomaamattaan hamettaan, nykäisee sen äkkiä alas. Sulo perääntyy kuin kauhuissaan) SULO: Minä muistelen, että postilaatikkoon. Miksi hemmetissä minä käpälääni sun kolttus alle olisin tarjonnut? KERTTU: Miksi miehet sellaista tekee ja mihin pyrkivät? SULO: Ei helvetissä! Jos puoletkaan on totta niin olen minä ollut tosi kännissä. KERTTU: En minä muuten olisi muistuttanut, mutta ajattelin heti alkuun karsia turhat luulot pois. Ei pidä tulla lääppimään.
SULO: Minähän en luule tekeväni sun kanssasi mitään, en hameen päällä enkä alla. Ja hellitä nyt siitä matosta! KERTTU: (päästää maton) Eikö apu kelpaa? Hyvää hyvyyttäni minä… en minä palkan toivossa… SULO: Minä kyllä siivoan itse aikani kuluksi. Pitää mulla jotakin työtä olla.
KERTTU: Minä Inkerille lupasin. Se kyyneleet silmissä pyysi.
SULO: Lupasit mitä lupasit, mutta tänne ei tarvitse tulla. Tietysti käydä saat, mutta siivoamiset ja sellaiset saat unohtaa.
KERTTU: Sinä suutuit kun minä torjuin sun aikomukses.
KERTTU: Kyllä minä sen verran olen tähän ikään nähnyt miesten silmiä, että tiedän mikä sun silmissäs kiilui. SULO: En minä ole sinusta tippaakaan kiinnostunut. Tarkoitan, että en sillä tavalla… Niin… sinä et sillä tavalla ole nainen mun makuuni. KERTTU: Muista kuitenkin: sinä halasit minua. Sinä olit kovastikin intohimoinen, puristit kovasti.
SULO: Saat uskoa, että se oli viimeinen kerta. KERTTU: Minä tästä sitten lähden. Lähden pois kun ei apu kelpaa. En minä, herranenaika, väkisin tuppaudu.
SULO: Niin kuin sanoin: kyllä meillä käydä saa. Apua saa antaa sitten jos minä sellaista tarvitsen. En minä halua mitään riitaa meidän välille. Ollaanhan tässä asuttu sovussa tähänkin saakka.
KERTTU: (nyreänä) Minä sanon sitten Inkerille, että ei apu kelvannut. (lähtee) Näkemiin.
SULO: Näkemiin! (käy nykäisemässä ovea kuin varmuuden vuoksi) Olisinko minä pirua halannu? Ja pannu kättä hameen alle. Voiko viinasta tulla niin juovuksiin? Sulo istuu nojatuolissa silmälasit päässä ja lukee. Pää nyökähtää. Havahtuu. Selaa sivun taaksepäin. SULO: Niin kukas se ampuikaan ja kenet? (lukee) Aseen kylmä metalli kiilsi kuun valossa. Laukaus kajahti. Suuliekki iski silmää pimeydessä. (lopettaa lukemisen) Mutta kuka ampu? (selaa taas sivun taaksepäin, lukee) Naisen rinnat painuivat pehmeinä miehen jäntevää rintakehää… (lopettaa lukemisen) Kenen rinnat? Ketä vasten? En minä pysy enää kärryillä. Täytyy huomenna ottaa selvää kuka ampu ja ketä, ja kenen tissit litisty. (heittää kirjan pöydälle, asettaa lasit kirjan viereen, nuokkuu, nukahtaa) Saimi ilmestyy valkoinen pitkä paita yllään pimeydestä. SAIMI: Varo, Sulo, sitä Kerttua. Kun nainen katsoo asiakseen kieltää jotakin etukäteen ennen kuin mies on mitään yrittänytkään, voi olla varma, että sitä se nainen haluaa. SULO: (havahtuu) Mitä? Kuka? (ryntää pystyyn) Mun kuollu akka! Piruako kummittelet? SAIMI: Minä tulin varoittamaan. Sen Kertun suu puhuu toista kuin mieli halajaa. SULO: Voit painua huoleti hautaas. Minä en Kerttuun koske.
SAIMI: Oli virhe halata Kerttua. Kerttu on hautonut sitä halausta vuoden. Se sai koko viime talven pitää pattereita pienemmällä kun se muisteli sun halaamistas.
SULO: Hautokoon ja ruuvatkoon pattereitaan vaikka kaks vuotta. Minä en edes muista halanneeni.
SAIMI: Älä viitsi. Kyllä sinä muistat. Sinä muistat kaikki halaukses. Sinä muistat jokaisen vieraan naisen hymyn ja silmäniskun. Naisten suosio on ollut sulle aina tärkeä.
SAIMI: Kyllä minä tiedän, että sinä petit minua. Sinä lähdit kansalaisopiston puutyöpiiriin, mutta menit Karhusen leskelle. Kyllä minä tiesin koko ajan. En vain puhunut mitään, vaikka et käynyt hakemassa puutyöpiiristä edes tikkua sormees. Minä kärsin itsekseni. Kyllä minä salaa itkinkin. Aviomiehen petturuus on loukkaus vaimoa kohtaan. Tunsin riittämättömyyden tunnetta kunnes viimein tajusin, että sun itsetuntos vaati toista naista. Et hakenut tyydytystä haluilles, et etsiny uutta rakkautta. Sinä vain halusit ajatella itsekses ja ehkä sanoa kavereilles: minäpä poika olen saanut vierasta. Kun on oikein itserakas mies - niin kuin sinä olet - ei riitä, että rakastaa itse itseään ja että vaimo rakastaa. Ei, vielä Karhusen Ulla –parankin piti rakastaa sua sulle avuks.
SULO: On se vähän myöhäistä kolmen vuoden haudassa makaamisen jälkeen tulla naputtamaan vuosikymmenen takaisista vieraissa käymisistä. SAIMI: En minä naputa. Minä vain tulin varoittamaan Kerttusta. Menneistä minä kerroin vain siksi, että tajuaisit kuinka hyvin minä sinut tunnen. Varo Kerttua. Kertun lemmestä sulle ei seuraa mitään hyvää.
SULO: Turhaan varoitat. Kerttu ei tosiaan kiinnosta minua.
SAIMI: Niin sinä sanot, mutta kun pari vuorokautta kuluu, sun mieles alkaa muuttua. Alat pohtia, että mitäs jos sittenkin kokeilisi kerran. Jos vähän puristais, jos lievästi suutelis tai vain tukkaa silittäis. Alat ajatella, että läheisyyttä se on pienikin läheisyys ja että nainen se on naapurinakkakin. Ja sitten se on menoa.
SULO: Huoles on peräti turha. Peräti turha! SAIMI: Älä hyvä mies loukkaannu. En minä mustasukkaisuuttani sulle puhu. Ei kuolleet ole mustasukkaisia. Saat sinä mun puolestani naisia katsella, mutta älä Kerttua. Sun parastas minä ajattelen.
SULO: Sun parastas… Tytöt ajattelevat vain mun parastani, Kerttu ajattelee mun parastani, sinäkin tulet vielä kuoleman takaa toitottamaan mikä mulle on parasta. Perhana, minä en saa eletyksikään kun aina on joku osoittamassa mulle mun parasta. Minä haluan elää kunnon elämää enkä akkojen parhaaksi katsomaa! SAIMI: Sulo, Sulo, sinä kiivastut suotta. Sinä olet hyvä mies etkä sinä ole aivan tyhmäkään, mutta jotenkin sinä olet aina vaaroille altis. Altis yleensäkin, melkein narrattava.
SULO: Jos nyt lopettaisit. Mua väsyttää. Sinähän tietysti jaksat paasata vaikka koko yön kun olet viime aikoina paljon maannut. SAIMI: Mulla on vielä paljon sanottavaa.
SULO: Sen minä uskon. Ei sinulta eläessäsikään sanottava loppunut, mutta painu nyt sinne monttuus. Siellä on aivan tuoreita kukkiakin kummulla kun tytöt ennen lähtöään toivat. Minäkin menen kamariin peiton alle. (istuu riisumaan kenkiä) SAIMI: No, mene nukkumaan. Mutta muista mun sanani. Muista mun sanani. (menee, Sulo alkaa taas nuokkua, Saimin ääni heikkenee) Muista mun sanani. Muista mun sanani.
SULO: (hypähtää pystyyn) Muista mun sanani. Mitä helvettiä? (pitelee päätään) Olenko minä tulossa hulluks? Eihän se voinut olla… Näenkö minä mitä? Näkyjä? (nykäisee puseron yltään) Onkohan tämä yksin eläminen oikein terveellistä? (menee kamariin) 4.
Sulo katselee ikkunasta. Saa idean. Kiirehtii kamariin. Katariina tulee kori kädessä. Korista näkyy pullapitkon pää. KATARIINA: Päivää! Kerttu täti lähetti tuomaan lämpimäisiä. (katselee ympärilleen) Päivää! Olisi vasta leivottua pullaa. (itsekseen) Eikö se ukko ole nytkään kotona? Katariina vie pullakorin pöydälle. Sulo hiipii kamarista ja hyökkää Katariinaa ympäri kiinni. KATARIINA: (riuhtoo itsensä irti) Hui! Apua! Kamalaa! KATARIINA: Minä olen Katariina, Kertun sisarentyttö. SULO: Minä heräsin ja kuulin jotakin, luulin, että varas.
KATARIINA: Täti lähetti tuomaan lämpimäisiä… pullaa.
SULO: Iso paha täti lähetti punahilkan tuomaan sudelle nisua. Sehän on joku sellainen satukin. Taisi vain olla jotenkin toisin päin. KATARIINA: (hämmästyneenä) Satu… SULO: Niin, eikö se joku sellainen ole? Jonkun mahaan pantiin kiviäkin.
KATARIINA: On, on se satu. Te hyökkäsitte ensin mun kimppuuni ja sitten aloitte puhua sadusta. Ei voi olla totta.
SULO: Anteeksi, nyt minä en tajua mitään. Mikä ei voi olla totta? KATARIINA: Ei se mitään… minä vaan… kuin siinä mun unessa. Älkää välittäkö mitään mun puheista.
SULO: Tuota… ennen kuin jatketaan pitempään niin sovitaan, että sinuttelet. Sulo vain. Tietenkin jos sulle sopii. Minä en kuitenkaan osaa teititellä noin nuorta… KATARIINA: Tottakai, tottakai… Täti vain käski teititellä, että sinä pitäisit minua edes jossakin määrin sivistyneenä. SULO: Anteeksi nyt kun minä kävin käsiksi. Luin tuolla kamarissa hevoslehteä ja nukahdin. Minä kun olen kovasti kiinnostunut hevosista, vaikka ei mulla itselläni ole ollut koskaan kuin yksi neljäsosa yhdestä oriista. Niin, minä siis nukahdin ja heräsin johonkin ääneen.
KATARIINA: Ei kun tuo, että sinä aloit puhua hevosista.
SULO: Mitä pahaa hevosissa on? Onko sinua päässyt joskus polle potkaisemaan? KATARIINA: Ei, ei… Minä olen aivan sekaisin. (itsekseen) Kun siinä unessa… Voiko uni tosiaan toteutua ja voisitko sinä olla… Olihan se kumma uni.
KATARIINA: Ei kun minä muistelen yhtä vanhaa unta. Anteeksi nyt. Anteeksi kovasti. Minä olen hiukan sekaisin, mutta… kimppuun käyminen, satu ja hevoset… (on kovasti hämillään) Sulo, kuinka vanha sinä olet? KATARIINA: Oletko sinä jo yli kuudenkymmenen? KATARIINA: Ei välttämättä. Voisit olla allekin.
SULO: Nyt sinä tyttö höynäytät vanhaa miestä, pidät pilkkanasi.
KATARIINA: Sinä olet leski… etkö olekin.
SULO: Vaimo kuoli kolme vuotta sitten.
KATARIINA: Eikös Kerttu tädin mies kuollut samoihin aikoihin? SULO: Oliko kuukauttakaan väliä. Epäiletkö, että lähtivät niin kuin porukassa? KATARIINA: Mitä? Ei… Kerttu täti kehui sinua kovasti. Sanoi, että olet mukava mies.
SULO: Niin Kerttuko kehui minua? Mene nyt kiireesti takaisin ja soita sairasauto. Nyt ei ole Kertun asiat hyvin. KATARIINA: (naurahtaa) Huumorintajuinen sinä ainakin olet. Mulle tuli sellainen kuva, että Kerttu on kiinnostunut sinusta noin niin kuin miehenäkin.
KATARIINA: Etkö sinä pidä Kerttusta? (korjaa huomaamattaan Sulon kaulusta) KATARIINA: Etkö tunne koskaan itseäsi yksinäiseksi? Etkö kaipaa kumppania? SULO: Tietysti… tottakai kaipaan, mutta en Kerttua.
KATARIINA: Sinähän olet vielä vireä mies. (silittelee Sulon käsivarsia) Sinä saat kenet haluat, jos niin päätät.
SULO: Nyt sinä puhut vasten parempaa tietoasi.
KATARIINA: Ei, kyllä minä olen aivan tosissani.
SULO: Ei, et ole. Sinä puhut vain vanhan miehen mieliksi.
KATARIINA: Älä sano: vanha. Minkä ikäinen sinä tunnet olevasi? SULO: Minä tiedän mihin sinä tähtäät: ihminen on juuri niin vanha kuin tuntee olevansa ja niin edespäin. Tosiasia on, että ihminen on useimmiten juuri sen verran ajettu kuin mittari näyttää. Mutta nyt minä toivoisin olevani edes parikymmentä vuotta nuorempi.
SULO: Sun seurassasi olisin mielelläni nuorempi.
KATARIINA: En tiedä… minusta sinä olet aivan hyvä juuri ikäisenäsi. (silittää Sulon hiuksia) Niin kaunista harmaata.
KATARIINA: Höpsis! (suukottaa Suloa poskelle) Pitäisiköhän mun lähteä? Anteeksi vielä kun tulin sillä tavalla, että luulit minua varkaaksi.
SULO: Anteeksi mun puoleltani kun hyökkäsin sun kimppuusi.
KATARIINA: (halaa) Lopetetaan anteeksi pyyteleminen. Halataan sovinnon merkiksi. Hitto kun tässä on hyvä olla. On niin turvallisen tuntuinen syli. Ei! Nyt mun pitää lähteä. (jatkaa halaamista) KATARIINA: Mun pitää lähteä. En minä voi tällä tavalla olla sun sylissäsi kun vasta muutama minuutti sitten tavattiin.
KATARIINA: Mitä sinäkin ajattelet? (irtaantuu) Minä olen kamala nainen: halaan ventovierasta miestä ja nyt vielä alan uskoa uniinikin. Olen to-del-la kamala nainen.
KATARIINA: (suutelee nopeasti ja menee ovelle) Hei sitten. Minä menen ennen kuin Kerttu tulee hakemaan.
KATARIINA: Saat olla varma, että tulen. (menee) Sulo hypähtelee onnellisena. Pyörähtää pari kertaa kuin tanssisi. Menee hyllyn luo ja ottaa Saimin kuvan käteensä. SULO: Suotta sinä Kerttusta varoittelit. Nyt on parempi saalis kierroksessa. (rallattaa) Suuusiii iskiii puunaahilkan, suuusiii iskiii puunaahilkan… SAIMI: Se on nuorempi kuin meidän Inkeri.
SULO: (säikähtäneenä) Taasko sinä olet siinä? Pitääkö suurentaa kiveä haudalla? SAIMI: Vanha pukki ja niin onnellisena. Kusetit tyttö parkaa. Sait sen uskomaan, että sen uni alkaa toteutua.
SULO: Tässä iässä kaikki keinot ovat sallittuja.
SAIMI: Sinulta vielä loppuvat keinot tuon naisen kanssa.
SULO: Älä, älä Saimi –enkeli. Mulle alkaa nyt uusi nuoruus.
SULO: Se oikein pussasi, halasi ja pussasi. Ja lupasi tulla uudelleen.
SAIMI: Voi Sulo ressukka. Sinä leijut nyt niin korkealla, niin korkealla. Se on kova rysäys kun sinä tulet alas. Mutta kai sun pitää saada hulluutesi hulluilla. Mikään ei ole niin pöljä kuin kiimainen vanha äijä.
SULO: Sitä ollaan nyt niin viisaita ollakseen kun on oltu muutama vuosi kuolleena. Eikö siellä rajan takana ole bingoa tai jotakin ettei tarvitsisi yhtenään juosta sekaantumassa elävien asioihin? SAIMI: Minä huomaan, että sinuun ei järkipuhe tehoa. (lähtee) …järkipuhe tehoa… järkipuhe tehoa… SULO: Taasko se muka kävi? (pujauttaa päätään, pistää Saimin valokuvan hyllyyn ja menee seinällä olevan peilin ääreen) Vireä mies. Tosi vireä. (pyyhkii ohimoitaan) Kaunista harmaata. (menee pöydän ääreen, ottaa pullapitkon, rallattaa) Suusiii sai puu-naa-hil-kal-taa puu-sun ja puu-ul-laaa. Suuusiii saa var-maaan trallallallallaa! Sulo ottaa Saimin valokuvan hyllystä. SULO: Minä olen odotellut, että tulisit taas käymään. Minä en sinua pelkää. Olen aina ollut siinä uskossa, että kuolleet ei kummittele. Tietysti minä olen voinut olla oikeassa tähän saakka. Voit olla hyvinkin ensimmäinen, joka sieltä on käynyt. Tai sitten se sun vierailusi oli vain mun aivotoimintani häiriö. Tulisit vain. Olisi vähän kysymistä naisen sielunelämästä. Sun sen luulisi tuntevan kun olet entinen nainen ja nykyinen sielu. Katariina on käynyt nyt kolme kertaa. Minä silloin ensitapaamisen jälkeen luulin, että homma… niin meidän parisuhde alkaa kehittyä nopeasti. Ja on kai se kehittynyt, hyvinkin on kehittynyt: me tunnemme toisemme jo aika hyvin ja on se sylissäkin istunut. On se pörröttänyt mun hiuksia. On pussannut. Olen minäkin sitä alustavasti tunnustellut joistakin kohdista, mutta mitä pirua se ihminen pihtaa? Vai olisiko sillä ne tietyt kuukauden päivät joiden aikana sinä tiuskit ja ärisit kuin Vahtolan pystykorva? Viime kerralla se sanoi, että ensi kerralla. Ajattele: eivät mun mahdollisuuteni menneetkään hautaan sun mukanasi! Ehei! Ja nuorikin se on. Sinä et ollut niin nuori enää vuosikymmeniin. SULO: (pistää kuvan vikkelästi hyllyyn, ensin oikein päin, sitten taas nurin) Eipäs muori kurkita! SULO: (hiukan pettyen, mutta samalla ilahtuenkin) Tekö? Hei, hei! SANNA: Me lähdettiin kun sattui vapaat samaan aikaan. Odotitko muita vieraita? SANNA: Sinä olit jotenkin sen oloinen.
OSMO: Vanha kiinalainen sananlasku sanoo, että rakastettuaan odottavalle kaikki muut tulijat ovat vääriä tulijoita.
SANNA: Ei meidän isä ainakaan rakastettua tai rakastajatartakaan odota.
OSMO: Eipä kai, mutta silti se kiinalainen sananlasku sanoo niin.
SANNA: Missä sinä olet kiinalaisia sananlaskuja oppinut.
OSMO: Suomessa. Kiinalaisia sananlaskuja ei opi Kiinassa. Ne puhuu kiinaa siellä.
SULO: En tosiaan osannut odottaa näin keskellä viikkoa.
OSMO: Me ehkä lähdetään jo tänä iltana takaisin.
SANNA: Ei huomennakaan. Me tai minä ainakin olen koko vapaan täällä.
SANNA: Et sanonut. Miehet ei sano mitään. Ne vain änkyttää jotakin ja sitä pitäisi osata tulkita. Jos ne jotakin reilusti sanoo, ne valehtelee.
OSMO: Älä, Sulo, ota itseesi. Minua se tarkoittaa.
SANNA: Mun tuli ajon aikana pää kipeäksi. Minä menen entiseen omaan huoneeseeni ja nukun oikein kunnolla. (Osmolle) Sinä voit nukkua ensi yön Inkerin huoneessa. SULO: Eikö sentään keitetä kahvit ensin? SANNA: Keitä tuolle olennolle. Minä en tarvitse muuta kuin unta. Minä en ole tottunut ajamaan noin pitkää matkaa. Pää on tosiaan pirun kipeä.
SULO: Ottaisitko sinä jotain lääkettä? Buranaa? OSMO: Ei pidä huolestua. Sannalla on usein päänsärkyä. Useimmiten se on iltapäänsärkyä, mutta on sitä muulloinkin. Minä aina epäilen, että se on yrittänyt ajatella jotakin ja sillä tavalla päätään rasittanut.
SANNA: (menee) Sinä et ole koskaan yrittänytkään. Sun päähäsi ei sovi edes särky.
SULO: (istuu) Tehän kuulostatte aivan normaalilta avioparilta. Tulee aivan mieleen ne ajat kun tässä tuuskattiin Saimin kanssa. OSMO: Meillä ei mene hyvin. Ei ole mennyt enää aikoihin, mutta ollaan tähän saakka yritetty riidellä riitamme kahden kesken. Nyt Sanna on aivan raivona kun joutui ajamaan. Tuli otettua muutama paukku. Suoraan sanottuna en olisi välittänyt lähteäkään. Eipä sillä etteikö sinua ole kiva nähdä, mutta toista sataa kilometriä Sannan kanssa samassa autossa… SULO: (nousee ja menee kaapille) Ottaisitko vielä vähän lisää. (näyttää pulloa) Minäkin voisin ottaa seuraksi. Yksin en viitsi ottaa ollenkaan. Minusta se on ensimmäinen hulluuden merkki kun alkaa yksinään törpötellä.
OSMO: Otetaan. Ja olet oikeassa, että yksin ei pidä juoda. Yksin juominen tekee vain surulliseksi.
SULO: Se johtuu siitä kun juodessa tulee aina pirunmoinen halu valehdella. Itseään voi kyllä narrata monessakin asiassa, mutta selviä itsetunnonkorostusmielessä keksimiään valeita ei voi itselleen kertoa. Sulo tuo pöytään pullon ja pari lasia, kaataa laseihin, istuu. Juovat. OSMO: Älä tykkää huonoa kun minä ikään kuin arvostelin tytärtäsi. SULO: Sanna on tullut meidän tytöistä eniten äitiinsä. Minä uskon hyvin, että sen kanssa ei ole aina helppoa. Monta kertaa minäkin tein lähtöä Saimin luota. Pari kertaa minä lähdinkin, mutta tulin ennen pimeää takaisin. Sanotaanhan, että pakoon päästetyt petoeläimetkin saattavat palata häkkiinsä, koska tuntevat olonsa siellä turvalliseksi. Samaa kai se oli mullakin.
OSMO: Kyllä Sanna viisi ensimmäistä vuotta oli mukava.
SULO: Oliko niin kauan? Äitinsä aloitti naputuksen heti kun oli käyty vihillä. Kyllä minä silloin ajattelin, että tulikohan tehtyä virheliike, vaan eipä sitä tiineenä puhisevaa akkaa voinut jättääkään. OSMO: Minä ajattelin, että kaikki muuttuu kun meille tulee lapsi. Mutta ei se kakara sitten tullutkaan meille.
OSMO: Ei voi! Meidän liitto on tosiaan lopussa.
Sanna tulee ovelle. On kuullut Osmon viimeiset sanat. SANNA: Lopussa, lopussa… Mitä siitä? Anna, isä, sitä buranaa.
Sulo nousee ripeästi, menee kaapille ja antaa lääkepakkauksen Sannalle. SANNA: Minä näin ikkunasta kun joku nainen kävi tuossa meidän pihatiellä. Sitten se palasi takaisin aivan kuin olisi kääntynyt sen vuoksi kun meidän auto on tuossa.
SULO: (hätääntyneenä) Kävikö? Äskenkö? SANNA: Äsken. Se oli sellainen mun ikäiseni.
SANNA: Niin teki. Minäpä menen takaisin yläkertaan. Kaada, isä, viinaa tuohon olioon niin voit kuulla hauskoja tarinoita. Se on sellainen valeautomaatti. Se toimii viinalla. On yksi toinenkin artikkeli millä se toimii, mutta sitä sille ei tässä talossa tarjota.
Sulo kävelee hermostuneena lattialla. Ottaa välillä kunnon ryypyn. Menee katsomaan ikkunasta. SULO: Miten niin? (tulee takaisin istuimelleen) Ei mulla mikään. Katsoin vain ikkunasta.
SULO: Nainen… ei minua mikään nainen vaivaa.
OSMO: Kyllä minä huomasin, että hermostuit kun Sanna sanoi, että joku nainen kävi ja lähti.
SULO: Mistä pirusta minä tiedän. (kaataa nopeasti pullosta lasiinsa, juo) Se on yksi Katariina.
SULO: (leuhkasti) No, niin voi sanoa. Ollaan me… tapailtu.
OSMO: Mistä pirulta sinä sen bongasit? SULO: Joskus sattuu kohdalle. Vanhallekin.
OSMO: En minä sitä, että sinä vanha olisit tai muuten pois kuvioista, mutta kyllä uskomattomalta tuntuu.
OSMO: (ääni alkaa muuttua humalaisemmaksi) Ja niin nuori. Sannan ikäinen. Nuorempi kuin minä. On se sulle tosi nuori. Jos minä hankkisin itselleni yhtä paljon nuoremman typykän, joutuisin riisumaan vaippoja.
SULO: Typykän isäukon pusseille sinä joutuisit menemään.
OSMO: Tietääkö tytöt? Oliko se sulla jo ennen kuin tytöt lähti? SULO: Ei ollut. Minä olen vastuullinen mies. Ensin pitää hoitaa lapset kunnialla maailmalle ja vasta sen jälkeen ruveta etsimään omaa onneaan.
OSMO: Uskomatonta, uskomatonta… Olisin minä jotenkin voinut kuvitella, että sinä sen Kertun kanssa… mutta… SULO: Kerttussa ei ole muuta vikaa kuin luonne. Niin ja onhan se jo vanha akka. Samalla vaivalla sitä katselee nuoremmankin. Minulta yksi Kertun ikäinen jo kuoli. En minä jaksa alinomaa olla naista hautaamassa. Nuorella on aina suurempi todennäköisyys pitää henkensä.
SULO: Tee mulle palvelus ja vie tuo akkasi heti aamulla pois täältä. Älä jätä sitä tänne moneksi päiväksi.
OSMO: Huomasithan sinä, että se ei välttämättä enää tee niin kuin minä haluan. Päinvastoin. Se tekee mieluummin juuri niin kuin minä en halua. SULO: Kai mies akkansa saa viedyksi.
OSMO: Taasko sinä olet siinä? Sunhan piti nukkua entisessä omassa kamarissasi paha päänsärky pois.
SANNA: En minä saanut unta. Kahvia alkoi tehdä mieli. Mutta mihin miehen pitää viedä akkansa? Ja ei kai vain tuon miehen? (osoittaa Osmoa) OSMO: Me lähdetään heti aamulla kotiin.
OSMO: Sinä lähdet mukana. Et jää tänne lorvimaan.
SANNA: Ja nythän erehdyit. Ei tiedä, vaikka muuttaisin isän kanssa asumaan. Kyllä minä jostakin työtä saan.
OSMO: Se oli isäsi uusi vaimo, joka kävi pihassa kääntymässä.
SANNA: (menee Osmon luo) Mitä sinä hullu juoppo juoppohullu höpiset? OSMO: Että isälläsi on nainen eikä me jäädä tänne pyörimään. Sulon pitää saada rakastaa nyt kun sillä on nainen. SULO: (hämillään Niin, Osmo puhuu asiaa.
SANNA: Mutta sehän oli… ainakin näytti… SANNA: Ei voi olla totta. (kävelee huonetta ympäri) SULO: Kai minäkin voin vielä jonkun kanssa… olla. Ei siinä pitäisi olla mitään pahaa tai väärää. Sanna on hyllyn luona ja ottaa valokuvan käteensä. SANNA: Siksikö äidin kuvakin on käännetty? Etkö kestä nähdä äidin kasvoja kun olet vieraan naisen kanssa.
SANNA: Tuntuu niin pahalta ajatella, että sinä heti kun äiti kuoli alat… SANNA: Kyllä te miehet olette kaikella tavalla paskoja. Tämä mun Osmo on ruvennut juomaan ja yrittää se minua pettääkin. Minä viime kerralla sanoin, että valetta koko juttu, mutta ei: totta se on. Ja nyt isäkin… Isään minä sentään luotin.
OSMO: Olit, Sulo, viimeinen miehisyyden linnake ja nyt sinäkin olen murtunut.
SULO: Minä en käsitä mitä väärää minä olen tehnyt? Syntiähän se voi olla, mutta siinä luulisi olevan mitään sinua tai sisariasi kohtaan. Onko? Mitä? OSMO: Syntiä on pirun kiva tehdä, vaikka ei niin uskovainen olisikaan.
SANNA: (vaisuna) Lähdetään Osmo. (Sanna vie Saimin kuvan mukanaan) SANNA: Että, jos meinaat lähteä mun kanssa (karjaisten) niin heti!
SANNA: Minä menen jo. Enkä odota kauan! (menee, iskee oven voimalla kiinni) SULO: Sanna! (ryntää ovelle Sannan perään) Sanna! Älä mene! OSMO: Kyllä se nyt menee. (nousee hiukan horjahdellen) Ja minua se ei tosiaan taida odottaa. Että terve! (tarttuu Sulon käteen, taputtaa harteille ja horjuu pois) SULO: No, jopa nyt. Jopa nyt. Mikä siihen Sannaankin meni? Mutta se Katariina… (menee puhelimen luo, selaa puhelinmuistiota, ei näe, hakee lasit) Katariina. Katariina. Nolla, viisi, nolla… (kuuntelee) Miten niin, ei saa yhteyttä? Joka nyppylällä on masto, mutta ei muka saada viidenkymmenen metrin päähän naapuriin yhteyttä. Ja ruotsiksi… (iskee puhelimen kiinni) Soittaisinko minä… Ei saatana, se Kerttu sieltä kuitenkin vastaa. (menee hyllylle) Veikö se äitinsä kuvan? (etsii) Vei se. Sanna vei minulta Saimin kuvan. Mutta onhan niitä jossakin… Otan Sannan ylioppilaskuvasta kehykset ja laitan uuden kuvan. (menee kamariin) Jossakin täällä… Sulo tulee synkkänä kamarista, rojahtaa nojatuoliin. Katariina tulee perässä vaatteitaan kohennellen, istuu Sulon syliin, silittää hiuksia. KATARIINA: Älä välitä kulta. Älä välitä Sulo. Kenelle tahansa voi käydä noin. Mun on hyvä olla tässä sun sylissäsi. SULO: (itkuisella äänellä) Perkele! KATARIINA: Sulo, älä masennu. Meillä on ollut aivan kivaa yhdessä. Eikö olekin? Mulla ainakin on ollut mukavaa.
KATARIINA: Et sinä ole liian vanha. Ei se iästä ole kiinni. Monelle nuoremmallekin on käynyt samalla lailla.
SULO: Että pitikin edes ruveta yrittämään.
KATARIINA: Tottakai yritit ja yrität vastakin. Ensi kerralla onnistuu ja ellei ensi kerralla niin joskus kuitenkin. SULO: Ei mulle ennen ole käynyt näin.
KATARIINA: Jokaiselle käy joskus. Älä murehdi sitä asiaa. Puhutaan jostakin muusta. Puhutaan vaikka hevosista.
KATARIINA: Ja tammoista, ja orihevosistakin me voidaan puhua.
SULO: Mene sinä vain etsimään nuorempia. Mene etsimään miehiä. KATARIINA: Sulo, Sulo, sinä olet nyt mun mies. Sinä olet mulle aivan täysi mies. Sun sylissäsi on niin turvallinen olla. Läheisyys on tärkeintä. SULO: Pidän tietysti, mutta kun minusta ei ole pitämään.
KATARIINA: Sulo! Nyt lopetat tuon itsesi säälimisen. Ei parisuhde ole mikään kilpalaji, ei siinä kerätä pisteitä eikä oteta aikaa. Tärkeintä on, että meillä on hyvä olla yhdessä. Pitkä hiljaisuus, jonka aikana Katariina silittelee Sulon hiuksia. SULO: Tuota… voisitko vähän nousta… KATARIINA: Etkö halua pitää minua sylissä? Olenko minä raskas? SULO: Tottakai haluan, mutta vessassa pitäisi käydä. Tuntuu sentään jokin asia vielä toimivan.
KATARIINA: (nousee) Käy pissalla ja tule taas pitämään minua sylissä.
SULO: (menee vessaan) Pissalle joo. Sulo –poika pissaa kuin miehet.
KATARIINA: (hiljaa niin ettei Sulo kuule) Älä nyt kovin sitä nuhtele.
SULO: (vaimeasti seinän takaa) Lerppu perkele! Inkeri tulee laukku kädessään sisään. Hämmästyy kuten Katariinakin. SULO: (edelleen vessassa) Nahkiainen! KATARIINA: Siksihän vessaan tavallisesti mennään… hädän vuoksi.
INKERI: Ei kun… onko sillä jokin muukin hätä kuin vessahätä? Se huusi.
KATARIINA: Olisiko jotakin vanhan miehen vaivoja.
SULO: (tulee, ei heti huomaa Inkeriä) Pitäisikö meidän kuitenkin yrittää heti perään toinen kerta. Kyllä siinä kumminkin veri kier… (huomaa Katariinan nyökytyksen ja varovaiset käsimerkit, kääntyy) Inkerikö? Tämäpä yllätys. Et edes soittanut.
INKERI: Enpä tullut soittaneeksi. Huomaan, että ehkä olisi pitänyt.
SULO: Ei tietenkään ole mikään pakko. Tottahan sinä kotiisi saat tulla soittelemattakin. Niin. Tässä on Katariina. Ja tässä on Inkeri, mun vanhin tytär, merkonomi.
INKERI: Niin… me jo päivää sanottiin.
KATARIINA: Voitaisiin tietysti kätellä. Mun sukunimi on Sulavesi.(menee kättelemään Inkeriä) INKERI: Mulla on sama kuin tuolla isukilla. SULO: On vielä sinkku tämä meidän Inkeri.
SULO: Tämä Katariina on naapurin Kertun sisarentytär.
KATARIINA: Olen ollut täti –Kertun luona jonkun aikaa.
SULO: Käyvät Kertun kanssa vuorotellen ja joskus yhdessäkin minua katsomassa.
INKERI: Niin, niin. Niinhän oli Kertun kanssa puhekin.
KATARIINA: Niin. Vaikka eihän isäsi välttämättä apua kaipaa, on vielä nuorekas ja kyvykäs mies.
KATARIINA: Tarkoitan, että Sulo saa ruuat laitettua ja huoneet siivottua, mutta ollaan joskus käyty seuraa pitämässä ja tuotu lämpimäisiä kun täti on leiponut.
INKERI: Minä olen oikein iloinen ja kiitollinen kun käytte isää katsomassa. Mun on paljon helpompi olla poissa kun tiedän, että isästä huolehditaan.
SULO: Ei minusta tarvitse huolehtia.
KATARIINA: Ei tyttärenne sitä tarkoita, että pitäisi huolehtia vaan siitä, että huolehditaan, käydään katsomassa.
INKERI: Minä käyn nyt heti yläkerrassa huoneessani. Mun pitää lähtiessä ottaa muutamia papereita mukaan. Haen heti etteivät unohdu. (menee) KATARIINA: Hupsis! Olipa vähällä, että meitä ei yllätetty itse teossa.
SULO: Itse tekoonhan minusta ei ollut.
KATARIINA: (halaa Suloa) Älä nyt höpsi. Kaikki on hyvin, mutta mun pitää nyt mennä.
KATARIINA: Heti kun tyttäresi lähtee.
Halaavat intohimoisesti. Inkeri tulee. Jää hämmästyneenä katsomaan. KATARIINA: Varmasti. Mennään heti sänkyyn kun minä tulen.
Sulo ja Inkeri irtaantuvat hätäisesti toisistaan. INKERI: …porrasvalaisimesta on palannut lamppu.
KATARIINA: Minä tässä olinkin lähdössä. Pitää mennä katsomaan mitä täti –Kerttu puuhailee. Hei, hei! INKERI: (vasta Katariinan jo mentyä, jäisesti:) Hei. SULO: Vai lamppu palanut. Pitää vaihtaa.
INKERI: Sinusta näköjään pidetään todella hyvää huolta.
SULO: Käyhän ne aina joskus katsomassa.
SULO: Halaahan Katariina. Se on iloinen ja välitön ihminen. INKERI: Ja sänkyynkin aikoi. Ja vieläpä välittömästi tultuaan.
INKERI: Vaan etpä sinä ole mulle tilivelvollinen, et petikumppaneistasi etkä muustakaan. (menee kaapille ja etsii taskulampun) Minä otan taskulampun etten kompuroi portaissa ja haen paperini.
INKERI: En minä halua jäädä häiritsemään nuorta lempeä.
SULO: Yritä nyt ymmärtää. Minä en ole vielä ikäloppu. Pitäähän munkin saada elää.
INKERI: En minä kiellä! (menee hyllyn luo ja ottaa Saimin kuvan) Eikä äitikään enää kiellä. Kukaan ei kiellä sinua vehtaamasta naikkostesi kanssa.
SULO: Äitisi on kuollut. Äitisi kuolemasta on jo kolme vuotta. Elävien kanssa elämää eletään, ei kuolleiden. Ei ole kysymys siitä ettenkö minä muistelisi äitiäsi. Minä muistan joka päivä.
INKERI: Minä kuitenkin lähden tänä iltana. (astuu muutaman askeleen, kääntyy ja sytyttää taskulampun ja osoittaa valon Sulon kasvoihin) Äiti kerran sanoi, että sinä olet pitäjänpässi. Se sanoi, että jos sinä olisit vähän komeampi mies, voisit olla lääninpässi. Minä pidin sitä silloin äidin tavanomaisena liioitteluna, mutta taisipa se nainen miehensä tuntea. (menee) SULO: (itsekseen) Kun olisi edes kunnolla syytä noihin saarnoihin, mutta kun minä en enää pysty edes tekemään itseäni oikeasti syylliseksi syntiin.
Sulo istuu murheen murtamana nojatuolissa. Pitelee päätään. Huokailee. Saimi tulee. SAIMI: Minähän sanoin Sulo, minähän sanoin, että häpäiset nuoren naisen kanssa itsesi.
SULO: Taasko? Taasko olet kummittelemassa. Eikö riitä, että elävät rähjäävät mulle? (potkaisee Saimia, jalka tapaa tyhjää ja Sulo lentää selälleen) SAIMI: (ilkkuen) Potkaisit tyhjää.
SULO: Itse olet tyhjää potkaissut.(kömpii vaikeasti pystyyn) SAIMI: On se miehelle kova paikka. On se. Mun kanssani sinä vielä onnistuit lähes joka kerta. Joskus juovuksissa ollessasi epäonnistuit, mutta aamulla kohmelossa olit sitäkin terävämpi.
SULO: Luulisi sielulla olevan hurskaampaa ajattelemista kuin vuosien takaiset petihommat.
SAIMI: Sait naisparan uskomaan uniinsa ja luulemaan, että olet sen elämän mies, mutta nyt… Voi, voi. Ja minä sinua varoitin.
SULO: Se oli hyvin ymmärtäväinen. Se sanoi, että nuoremmillekin voi käydä samoin.
SAIMI: Oletko varma, että se oli tosissaan. Riittääkö ymmärrystä, jos toisen kerran käy samalla tavalla? Se on kovin nuori nainen, kovin nuori. Kädestä pitäminen ei riitä pitkän päälle.
SAIMI: Vai että purkista painetta pusseihin.
SULO: Juuri niin. Ja nyt painut katsomaan mitä Pietari puuhailee. Jätä minut rauhaan. Puhutaan sitten enemmän kun minä tulen sinne.
SULO: Ei ollut ensi kerta. Meidän Inkerin normaali mielentila on suuttuneena oleminen. SAIMI: Tyttö kyllä leppyy. Siitä sun ei tarvitse olla huolissasi. Ei se tänään lähde. SULO: Tiedätkö sinä tulevia kun olet siellä ajan ulottumattomissa? En tarkoita nyt Inkerin lähtemistä tai jäämistä vaan noin yleensä.
SULO: Onnistuuko… onnistuuko se…vielä… SAIMI: Miesparka, mun käy sinua sääli. Niin sääli. (menee) Niin sääli. Niin sääli. Niin sääli.
SULO: (menee puhelimen luo, näppäilee numeron) Onko terveyskeskuksessa? Olisi tohtorille asiaa. (kuuntelee) On… tuota kurkku kipeä, kova kuume kolmatta päivää… taipumusta angiinaan… Sulo katsoo kelloa. Menee laatikolle, ottaa lääkepakkauksen ja sieltä yhden. Ottaa vesilasin, panee pillerin suuhunsa, juo. Pilleri takertuu kurkkuun. Sulo rykii. Ryyppää vettä. Krakistelee. SULO: Menihän se alas. Minä jo luulin, että se jäykistää kitarisat mennessään. Nyt sopii Katariinan tulla. (kuulee oven kolahduksen, hieroo käsiään vastakkain, on onnellinen) Kuuluu oven kolahdus. Sulo innostuu. Kerttu tulee. SULO: (pettyneenä) Kerttu perkele! Päivää.
KERTTU: Taisit odottaa jotakuta toista.
KERTTU: Katariinan piti mennä asioitaan hoitamaan, aikoi tulla parin tunnin kuluttua.
SULO: (vilkaisee kelloaan) Parin tunnin! Eihän se sitten enää ehdi! SULO: Ei mitään. Ei mitään. Katsoo kelloaan.
KERTTU: Oliko nuorella parille jonnekin meno? SULO: Tuota Kerttu. Uskotko jos sanon, että me ei olla pari Katariinan kanssa? KERTTU: Aluksi oli kovin vaikea uskoa, että olette pari. Nyt on vaikea uskoa, että ette olisi.
SULO: Homma on näet niin, että me kyllä viihdytään yhdessä. Katariina on kiva nuori nainen, mutta eihän siitä pariksi tällaiselle vanhalle äijälle KERTTU: Niinkö on? Olen kyllä saanut aivan toisen vaikutelman. Katariina lähtee joka päivä katsomaan (matkii) ”onko Sulo sedällä mitään hätää”. Päiväkaudethan se luuhaa täällä ja hyvin myöhäiseen illallakin. SULO: Niin, sedäksi sanoo. Sanotaanko sitä poikakaveria sedäksi? SULO: Usko nyt hyvä Kerttu. Katariina tykkää kun minä kerron sille vanhoista asioista. Minähän olen tällainen hölöttäjä. Olen saattanut pistää pikkuisen omianikin, mutta mitäs siitä kun Katariina mielellään kuuntelee.
SULO: Ajattele nyt: meidän Inkerikin on vanhempi kuin Katariina. KERTTU: Olen minä teidän seurusteluanne ihmetellyt ja epäillyt. Katariina on kuitenkin sellainen hepsankeikka, että saattaa seurustella vaikka kirkon vaivaisukon kanssa.
SULO: Me ollaan Katariinan kanssa kuin eri maailmasta. Se puhuu sähköpostista ja shoppailusta ja positiivisesta ajattelusta. En minä ymmärrä sellaisista mitään.
SULO: Kyllä kai minä ja sinä paremmin sovittaisiin yhteen. Ollaan saman ikäiset, samaa koulua käyty ja samalla mäellä asuttu. KERTTU: Minä olen kyllä päättänyt, että en ala sun kanssa mihinkään. Minähän jo kerran sulle sen ilmoitin.
SULO: Mutta miksi? Olenko minä niin vastenmielinen? SULO: Minä silloin kerran muuta puhuin, mutta kyllä minä muistan kun sinua halasin. Mielelläni halasinkin.
SULO: Kyllä! Minä olen sinua vilkuillut melkein koko ikäni. Olin vain nuorena hidas ja ujo, ja Kassu ehätti edelle. Ja olisitko minua huolinutkaan? KERTTU: Mun mielestäni sinä olit kiinnostuneempi kaikista muista. Rippikoulussakin juoksit jokaisen muun perässä. Et sinä mun mielestäni ujo ollut SULO: No, sinä tunnuit jotenkin niin kuin liian hyvältä munlaiselleni. En minä uskaltanut, köyhä poika, paikat housunpolvissa.
Sulo menee laatikolle. Tutkii lääkepakkauksen kylkeä, katsoo kelloaan. Hätääntyy. SULO: Minä kysyn sinulta suoraan: välitätkö Kerttu yhtään minusta.
KERTTU: Onko sulla sairautta kun on lääkkeitä? SULO: Vitamiineja. Vitamiineja. Niin välitätkö yhtään? KERTTU: Olet sinä kuitenkin aika tavalla ollut Katariinan kanssa yhdessä. En minä sellaisen nuoruuden kanssa voi kuitenkaan kilpailla.
SULO: Minähän sanoin, että Katariinan kanssa on kyse kaveruudesta. Minä olin melko katkera kun sinä silloin tyttöjen lähdön jälkeen niin suoraan torjuit minut. Et usko kuinka katkera.
KERTTU: Ei se siltä silloin vaikuttanut. Vakuutit, että et ole minusta tippaakaan kiinnostunut. SULO: Pitihän mun öykkäröidä että sain miehisyyttäni näyttää. Ei sopinut ruveta rukoilemaan. Minä pyydän anteeksi kaikkea pahaa mitä silloin sanoin.
KERTTU: Eihän siinä mitään. Tuskin minäkään aivan tosissani olin. Enemmän minä jarruttelin itseäni kuin sinua. Mutta etkö tosiaan tunne mitään Katariinaa kohtaan? SULO: (vilkaisee taas kelloaan) En yhtään mitään! SULO: Ja varmasti. Olen minä monesti katsonut kun olet mennä linku… tuota sipsutellut postilaatikolle, että voisikohan tuo Kerttu yhtään välittää minusta? KERTTU: Olethan sinä mukava mies. Ja yksinäisiähän tässä ollaan kumpikin. Ja tuskin Katariina pitemmän päälle sun luoksesi jäisi. Ei sillä sun kanssasi kuitenkaan tulevaisuutta olisi. Ei ainakaan kovin pitkää tulevaisuutta.
SULO: Lopeta jo Katariinasta puhuminen. Unohdetaan nyt, Kerttu, muut ihmiset ja muu maailma. Mennään tuonne kamariin tutustumaan oikein kunnolla.
SULO: Meiltä loppuu pian tämä nuoruus. Mitä sitä enää vanhana jaksaa.
KERTTU: Olet sinä kovin hätäinen.
SULO: Sano yksi syy miksi pitkittää? Mennäänhän nyt (tarttuu Kerttua käsivarresta) huomenna saattaa myöhäistä. Ylihuomenna voi olla, että ei enää muisteta mitä vuoteessa voi puuhata.
KERTTU: Olet sinäkin värkki. (nousee muka vastahakoisesti) Sulo, ei, voidaanko me? Onko meillä tosiaan näin kiire. Olisi vaikka kahvit juotu ensin.
SULO: Juodaan sitten harjakaiskahvit kun saadaan hommat tehtyä. (vilkaisee kelloaan ja vetää Kertun vauhdilla kamariin) Sanotaanhan sitä virressäkin, että joutukaa sielut on aikanne kallis.
KERTTU: Ole rienaamatta. Ei virsirunoilija varmaan tällaista joutumista tarkoittanut.
Vanhan höyryjunan puuskutusta. Kaikki muut näyttelijät menevät letkassa näyttämön poikki. Juna viheltää. Katariina tulee. KATARIINA: Suloo! Suloo! Minä tulin! (pyörähtelee) Tui, tui. Sulo, oletko täällä? SULO: (tulee vaivaantuneen näköisenä kamarista, Kerttu tulee perässä hiuksiaan harjaten) Hei Katariina.
KERTTU: Katsottiin Sulon kanssa vanhoja valokuvia. Yritettiin tunnistaa rippikoulukavereita vanhasta valokuvasta. Ei muistettu kaikkien nimiä.
KATARIINA: Jospa minäkin katsoisin niitä kuvia. Minä pidän vanhoista valokuvista, vaikka ihmiset olisivatkin outoja. (lähtee kamaria kohden) KERTTU: (nostaa käden estääkseen) Ehdithän sinä niitä katsoa.
SULO: Niin, katsotaan sitten yhdessä. Keitetään nyt kahvit. KATARIINA: (kiertää Kertun käden) Minä kahvia odotellessani katselen. (menee kamariin) Täälläkö niitä on? Miten Sulolla on jäänyt vuode petaamatta? Minäpä… KATARIINA: (tulee kamarin ovelle alushousut kädessään) Tädin pöksyt varmaan. Tuliko kuuma kuvia katsoessa? KERTTU: Eivät ole mun! (empii, sieppaa housunsa ja painuu ovesta ulos) Katariina katsoo Suloa pirullisesti hymyillen. Sulo ei tiedä miten olisi. KATARIINA: Jassoo, oikein selityskin. En vain tiedä välitänkö kuulla. SULO: Kuuntele nyt. (pyrkii tarttumaan Katariinaan, joka kuitenkin väistelee) KATARIINA: Niinhän sitä sanotaan, että vanhassa vara parempi ja vaara pienempi.
SULO: Minä odotin sinua. Sitten tuli Kerttu ja sanoi, että olet mennyt asioille. KATARIINA: Ja sinä et jaksanut odottaa vaan päätit, että Kerttu käy yhtä hyvin. Sellaisia te miehen saatanat olette. Kunhan joku on. Minä sinusta tuhannen jäärästä pidän… tai pidin. SULO: Katsos kun meillä ei viimeksi onnistunut.
KATARIINA: Kerttuko oli houkuttelevampi? Jo onnistui! SULO: Ei! Ei! Minä menin lääkärille ja sain sitä Viagraa. Otin yhden sinua odottaessani.
KATARIINA: Onko se niin vahvaa ainetta, että pitää ensimmäiseen vastaantulijaan iskeä kiinni? SULO: Ei kun… ei kun kuuntele nyt. Sitten tulikin Kerttu. Minä hätäännyin, että menee kallis vaikutus hukkaan. Ne oli tosiaan pirun tyyriitä pillereitä.
KATARIINA: Eli sinä menit nuukuuttasi Kertun kanssa petiin? SULO: Niin voi sanoa. Mutta kyllä minä sinua kuvittelin koko ajan.
KATARIINA: Minä olisin ollut mielelläni itse paikalla. Se ei minua paljon tyydytä, jos sinä mun tätini kanssa peuhatessasi kuvittelet minua.
SULO: Jospa minä nappaan toisen. (menee laatikolle) Kyllä se varmaan onnistuu nyt sunkin kanssasi.
KATARIINA: Älä mun vuokseni! Minuakaan ei sentään kohdella miten tahansa. Älä luule, että minä enää alan sun kanssasi mihinkään. KATARIINA: Minä lähden koko pitäjästä. KATARIINA: Älä hoe mun nimeäni niin kuin joku älytön. Tai älytönhän sinä olet. Muita ihmisiä ohjaavat aivot, mutta sun tekemisesi sanelee… (kävelee ympyrää) Minä tosiaan melkein rakastuin sinuun. Kyllä minä olen hullu. Se uni minut petti. KATARIINA: Vaikka olihan se sekava uni. Turhaan sellaisia alkaa tulkita.
KATARIINA: Minä vain näin unta! Jo mies muka kävi metsässä mun kimppuuni ja… SULO: Eipäs! Tällaisessa huoneessahan se oli.
KATARIINA: Mitä? Huoneessako? Miten sinä mun uneni tiedät? Ja vielä paremmin kuin minä itse.
KATARIINA: Sulo saatana, olitko sinä jossakin kuuntelemassa? SULO: Ei, minähän menin jonnekin. Kerttu näki.
KATARIINA: Sinä olit kamarissa. Sinä kuulit kun minä kerroin Kertulle unestani. Sinä sait siitä idean. Teit juuri niin kuin se mies mun unessani. Nyt minä käsitän.
KATARIINA: Sinä olet petturi! Sinä olet väärä mies. SULO: Ei, ei, nyt sinä luulet turhia… KATARIINA: Minä lähden nyt. Minä lähden koko helvetin ikkunaverhoja heiluttelevasta pitäjästä. Kytätkää täällä toisianne, kuunnelkaa salaa toistenne puheita. Setvikää sairauksianne ja naapureittenne sairauksia. Kyllä minä olen tädin kanssa oppinut tuntemaan täkäläiset. Kun minä poikkesin metsään katselemaan puita, puoli kylää kulki tietä katsomassa, että miksi helvetissä tuo metsään menee kun ei ole moottorisahaa eikä marjaämpäriä mukana.
SULO: Miksi helvetissä sinä koko seurakunnan haukut? KATARIINA: Siksi, että olen saanut teistä kaikista tarpeekseni. Luulin, että sinä olet erilainen. Luulin, että sinussa on inhimillistä lämpöä, mutta se olikin vain silkkaa paljasta himoa.
SULO: Ei, Katariina, ei. Minähän tykkään sinusta aivan helvetisti. KATARIINA: Sanonko minä mistä sinä tykkäät? Kunhan on pikkaisen karvaa ja kosteutta, se riittää sulle. Älä ikinä tule edes mun uniini! Hyvästi! SULO: (rintaansa pidellen) Katariina! KATARIINA: (on aikeissa mennä, mutta jää kuitenkin ovelle) Petät! Taas sinä petät.
SULO: (lyyhistyy polvilleen) Enkä petä! Minä olen tosissani! Minä kuolen.
KATARIINA: (astelee epävarmana Sulon luo) Saakeli, jos huijaat, minä tapan sinut.
SULO: En huijaa! Minä kuolen oikeasti.
KATARIINA: Minä en enää luota sinuun. Sinuun ei voi luottaa. Minä luulin, että olen vahvoilla sun suhteesi. Luulin, että minä riitän sulle, mutta petit. Petit pettämisen vuoksi. Ja nyt taidat pettää jälleen. Oletko sinä tosiaan oikeasti sairas? KATARIINA: Pane kyljellesi siihen. (tukee Suloa, joka kellahtaa kyljelleen) SULO: Minä rakastan sinua aivan oikeasti, mutta en enää kauan.
KATARIINA: Jaa et rakasta kauan. Lopetat.
KATARIINA: Et sinä kuole. Soittaisinko minä sairasauton? Saimi –vainaja astelee paikalle. SULO: Ei kannata. Saimi jo odottaa tuossa. (osoittaa) Akkavainaja odottaa.
KERTTU: Tännekö sinä jäit huoraa… Mikä Sulolla on? KATARIINA: Pitäisi varmaan soittaa apua. Minä aluksi luulin, että se piru pelleilee, mutta kyllä sen otsa on tuskanhiessä. (kokeilee Sulon otsaa) KERTTU: ( kumartuu Sulon puoleen) Suun ympärystä on aivan valkoinen. Soita apua.
SULO: (tarttuu vasemmalla Katariinan ja oikealla kädellä Kertun käteen) Minä rakastan sinua.
SULO: (havahtuu) En minä tarkoittanut ketään pettää, vain rakastaa.
KERTTU: Sanookohan vielä jotakin vai kuoliko jo? KATARIINA: (kokeilee Sulon kaulavaltimoa) Oli se tosissaan. Se tosiaan kuoli. Ei pettänyt tällä kertaa. Kerttu ja Katariina takertuvat toisiinsa ja itkevät. Pimenee. Musiikki. Valokiila poimii näyttämön etuosasta käsi kädessä seisovat Saimin ja Sulon. SAIMI: En kehuisi tarjoamiesi ilojen pituudella.
SULO: Aiotko olla jatkossakin yhtä ilkeä? SAIMI: Avioliiton jatkuminen henkien välillä on katsottu joissakin tapauksissa sopivimmaksi helvetin muodoksi.
SULO: Eli tätä kestää nyt ikuisuuden? SAIMI: Eikä päivääkään pitempään.
Menevät. Pimenee. Musiikki. Valo lisääntyy. Sulo makaa taas Kertun ja Katariinan välissä samassa asennossa. Pimenee. Pienimuotoinen muistotilaisuus vainajan kotona. Paikalla ovat kaikki elävät, jotka istuvat osa kahvipöydässä ja osa muualla huoneessa. Sanna ja Osmo ovat eri puolilla huonetta. Sulon kuva on pöydällä kahden kynttilän välissä. ELINA: (itkuisesti) Isä oli niin hyvä mies. Se oli mulle aina niin hyvä.
INKERI: Kaikille se oli hyvä. Minä muistan lapsuudestani kuinka olin teille mustasukkainen kun te olitte pieniä: Elina oli aivan vauva ja Sannakin juuri ja juuri kävelemään oppinut. Äidin aika meni teidän kanssa. Isä otti minut syliin ja sanoi prinsessakseen. Joskus mulla oli tunne, että äiti hylkii minua, mutta isä rakastaa.
KERTTU: Kyllä Sulo tosiaan piti teistä lapsista. Minä katsoin monesti vedet silmissä kun se peuhasi pihalla teidän kanssanne. Mulle kun ei lasta siunaantunut. Kalervosta ei ollut lasta tekemään.
KATARIINA: Mullekin se puhui aina teistä. Se oli tyttäristään ylpeä.
KERTTU: Ja vävypoika oli Sulolle kuin oma poika. OSMO: Hyvin tultiin appiukon kanssa juttuun.
ELINA: (Kertulle ja Katariinalle) Tehän olitte paikalla kun isä… lähti. Mitä isä sanoi viimeisiksi sanoikseen? KERTTU: Se sanoi: minä rakastan lapsiani.
ELINA: (ottaa äitinsä valokuvan) Ja äidin muistoa isä vaali loppuun saakka.
SANNA: Kun kävin viimeisen kerran isän luona, se kysyi onko mulla äidistä kunnollista valokuvaa. Kun sanoin, että vain omia ottamia, ei kuvaamon kuvia, se antoi mulle sen kuvan, joka ennen oli hyllyssä. OSMO: Kun me joimme samalla viime tapaamisella kahvia tämän saman pöydän ääressä, Sulo puhui lämmöllä Saimi –vainajasta. Se sanoi, että muistaa nykyään Saimin nuorena, noin Sannan ikäisenä. KATARIINA: Tädille Sulo halusi välttämättä esitellä kamarissa kaikki valokuva-albumit, joissa oli vaimovainajan kuvia. INKERI: Isä ei varmaankaan jättänyt kenellekään huonoa muistoa. Vihamiehiä ei jäänyt.
ELINA: (vie Saimin kuvan Sulon kuvan viereen) Nyt äiti ja isä ovat siellä yhdessä, siellä ikuisuudessa. (purskahtaa itkuun) Kaikki jähmettyvät liikkumattomiksi. Saimi ja Sulo saapuvat. Nyt Sulollakin on pitkä valkoinen paita. SAIMI: Vain Elina uskoo sen mitä sanoo.
SULO: Miten ne noin häpeämättömästi ilkeävätkin valehdella, tietävät, että toiset tietävät ja silti puhuvat täyttä paskaa. Voi että elävä ihminen on valheellinen.
SAIMI: Kyllä ne vielä kertovat totuuksiakin. Valehtelu johtuu siitä, että sinä olit ennen kuolemaasi naurettava. Kuka hautajaisissa puhuisi naurettavia totuuksia? On tilaisuuteen sopivampaa puhua vakavia valheita.
Saimi ja Sulo siirtyvät syrjään. Jäykistyneet jatkavat elämäänsä. ELINA: (menee laatikolle, vetää sen mietteissään auki, ottaa Viagra –pakkauksen) Mi… mitä nämä ovat? ELINA: (avaa vapisevin käsin pakkauksen) Näistä on yksi otettu. Miksi… miksi isä…? Sillähän täytyi olla joku… joku… OSMO: Yhden otti ja muuttui heti jäykäksi koko mies.
SANNA: (lähtee Osmoa kohden kädet nyrkissä) Nyt sinä päästit viimeisen möläyksesi.
INKERI: (nousee ja lähtee myös Osmoa kohden) Isän muistoa et häpäise! KERTTU: Häpeämätön on mies. On kertakaikkiaan. Pimenee. Pimeydessä Osmon parjaaminen ja nuhteleminen jatkuu. Saimi ja Sulo astuvat syttyvään valokiilaan. SAIMI: Eivät ne tapa. Itseään ne siellä parjaavat, omia ajatuksiaan tuomitsevat. Totuudelle ovat vihaisia.
SULO: Elämä taitaa olla ihmeellisimpiä olotiloja, johon sielu voi joutua.
SAIMI: Sitä sietää jokaisen syntymättömän varoa.
SULO: Mutta nyt me lähdetään. Jätetään tämä näkyvä maailma lopullisesti.

Source: http://www.artoojakangas.fi/viagraa.pdf